Mulla ois nyt niin paljon sanottavaa siitä, miten nykyään ihmiset suhtautuu toisiin. Ja varsinkin kansan keskuuteen nousseitten lapsitähtien mollaajista, mutta jätän sen toiseen kertaan. Meinaa vaan pää räjähtää noiden kanssa, jotka ei osaa koskaan kasvaa aikuiseksi tai edes ajatella kypsemmin.
Mutta nyt mä halusin kirjottaa - yllätys yllätys - kirjottamisesta. Oon hyvällä mallilla Miroskarin kakkososan kanssa, ja se kauhistuttaa mua. Tiiän, etten vaan yksinkertasesti voi kehitellä sille enää sen jälkeen kolmososaa, jollon mun on pakko päästää koko jutusta irti kun oon saanu ton valmiiks. Enkä uskalla lopettaa sitä, ennen kuin saan aikaiseks jotain, mikä tois mulle samanlaisen fiiliksen kuin sillon, kun aloittelin Miroskaria (mun pitäis varmaan puhua siitä Katseena, joka on sen virallinen nimi, mut...), koska se fiilis oli uskomaton.
Okei, mä alotin kirjottaan sitä viime pääsiäisenä Pärnussa, kun ei ollut nettiyhteyttä ja oli supertylsää. Se synty vahingossa ilman etukäteissuunnitelmia hahmoista tai juonesta, täysin tajunnanvirtana. En todellakaan kuvitellut, että siitä saattais tulla mulle näin iso juttu - oon käsitelly ton novellihötön kautta mun elämää eri kulmista, koska kirjottaminen yleisesti saa mut tuntemaan oloni paremmaks, mut Miro on ollu mulle sellanen hahmo, jonka oon rakentanu omista ajatuksista, tunteista ja toiveista. Ja sen takia koko originaali on mulle niin paljon henkilökohtasempi, vaikka mä en suoraan siinä sanokaan omia tunteitani - mä vaan käsittelen niitä vähän kieroutuneemmin kuin muut. Kiertoilmaisuin tai ihan toisena oireena - ratkaisu on kuitenkin usein sama.
Sen takia mä en uskalla päästää tästä originaalista, sen hahmoista, maailmasta ja koko tarinasta vielä irti. Oon kehittyny sen myötä huimasti kirjoittajana, jonka huomaa kirjoitustyylistä - oon kirjottanu sitä sentään yli 9 kuukautta. Haluaisin löytää itelleni uuden sellaisen, jonka kanssa voin itkeä ja nauraa, ja tavallaan tehdä siitäkin terapiaa itelleni. Oon yrittäny sitä, mutta ei mikään oo toiminu niinkuin toi ajatuksenvirtana lähtenyt sepustus.
Se on outoa, mä tiedän. Mulla on tuhansia hahmoja, joita haluaisin käyttää jonkinlaisessa yhteydessä joskus, mut musta tuntuu, etten löydä niille tarpeeks hyvää ympäristöä - ainakaan vielä. Oon tehny terapiaa itteni kanssa lähinnä runojen (tai ainakin ne muistuttaa runoja, mut ei ne kyllä oo yhtään mitään) ja tajunnanvirtojen kanssa, mut ei se oo ollu samanlaista. Ne on ollu niin suoria, masentavia ja surullisia, toisin kuin Katse kokonaisuudessaan. Onhan senkin punainen lanka tavallaan surullisuus ja toivottomuus, varsinkin kakkososassa, mut se ei oo pääosassa joka luvussa.
Teist on varmaan tosi outoa lukea tekstistä, jota ette oo koskaan oikeesti lukenu (jos joku edes jaksoi kahlata tänne asti), oon pahoillani. Mut oon tosi varovainen kyseisen originaalin kanssa, koska... en ees tiedä. En uskalla kuulla siitä kommentteja, en hyviä enkä pahoja. Oon antanu kahden ihmisen lukea ykkösosan, joka ei oo mun mielestä niin hyvä ja juonellisesti toimiva kuin kakkososa, jota en uskalla varmaan koskaan näyttää kellekään - en sano että se ois jotenkin supersurkee, se vaan tuntuu niin oudolta ja kierolta jopa mulle itelleni.
Hm. Sellaista. Yritän tosissani nyt taas löytää sellaisen kirjoitusinnon itelleni, mikä mulla oli kipeinä päivinäni. Tai ehkä mun on vaan pakko hyväksyä se tosiasia, että osaan kirjottaa vaan kuumeessa - todisteina mm. juuri kymmenen uusinta Katseen sivua ja yhdeksännen luokan äidinkielen kirjatutkielma, josta sain 10-...
Anteeki sekava höpötykseni, eikä kuvia. Unohdin kameran Hyvinkäälle, ja oon kaiken päälle vielä menossa huomenna Matkamessuille - vituttaa että unohdin sen kameran. Mut no can do.
Näkyillään ♥ ja anteeksi vielä tästä sekavuudesta.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti