Eilen keskustelin hiusten suoristamisesta parin kaverin kanssa. Kahdella meistä (minä mukaanlukien) on luonnostaan hyvin kiharat hiukset, mutta suoristamme niitä. Yhdellä meistä taas on täysin suorat hiukset, ja hän kihartaa niitä aina silloin kun tekee mieli. Neljäs porukasta tiedusteli, miksi minä ja ystäväni suoristamme hiuksiamme?
Hyvinkin pieni kommentti sai mut itseni miettimään, että minkä takia ihminen pyrkii saamaan sellaisen täydellisen kuvan itselleen itsestään. Kukaan ei ole täydellinen, edes ulkoisesti. Myönnän, että suoristan hiuksiani siksi, että ne mielestäni näyttävät naurettavilta ilman suoristusta - sojottavat sinne tänne ja joka puolella on joka suuntaan pyrkiviä puolikiharoita. Yllä olevassa kuvassa mulla ei ole suoristettuja hiuksia eikä meikkiä (otettu lauantaina), enkä mielestäni näytä ihan niin kamalalta kuin tänään iltapäivällä huonosti nukkuneena ja hiukset räntäsateessa kastuneena.
Täydellisyyteen pyrkiminen on ollut mulle nyt jo puolitoista vuotta yks tärkeimmistä asioista - masennus saa mut ajattelemaan itseni huonompana ja huonompana joka suhteessa ja haluaisin niin olla täydellinen. Sellainen, jonka ei tarvitsisi valittaa mistään. Epäilen kuitenkin, ettei sellainen ihminen voisi olla onnellinen, sillä epätäydellisyys tuo ihmisen todellisen luonteen esiin.
Voin sanoa suoraan inhoavani reisiäni, vatsaani, varpaitani, leukaani, käsiäni, käsivarsiani, hiuksiani ja nenääni. Tykkään kyllä mun silmistä ja näkövammaisuudesta = rakastan laseja, ne tuo ihmiseen jonkinlaista särmää omasta mielestäni. Itse näytän oudolta ilman laseja, enkä oikeen osaa enää ollakaan ilman niitä.
Huono näköni ei koskaan ole ollut minulle este täydellisyyden tavoittelussa, vaikka ilman täydellistä näköä et voi olla täydellinen.
Mulle täydellinen ihminen ei oo ulkonäöllinen seikka - paitsi itseni kohdalla. Arvostan ihmisissä rehellisyyttä, avoimuutta, huumorintajuisuutta, tietynlaista kiltteyttä ja hymyä - sisäistä ja ulkoista. Haluaisin osata löytää myös musta itsestäni näitä puolia enemmän, ja sellaisia asioita joita itse pitäisin hyvinä asioina. En osaa sitä vielä, enkä tiedä tuunko lähiaikoina koskaan oppimaankaan, mutta ainakin voin yrittää.
Joku saattaa miettiä, että miksi ihmeessä mä pohdin tällaisia asioita. En varmaan normaalisti pohtisikaan, tää on mulle aika vaikea aihe muutenkin, mutta eilinen ilta oli aika kauhea, en saanut yöllä nukutuksi ja etsin vain koko päivän lisää mahdollisuuksia, jolla saisin itselleni yhä huonomman ja huonomman olon psyykkisesti. Jollain tavalla yritin tuudittautua siihen, että mulla muka ois ollut siihen oikeus - itseni rankaisemiseen.
En tiedä mihin tää johtaa, vai johtaako mihinkään, mutta haluan tulevaisuudessa olla ystävilleni enemmän avoin ja rehellinen - haluan sanoa asioita suoraan, keskustella ja ymmärtää toisia paremmin. Ja ehkä se onnistuu, jos myös nämä muut ymmärtää mua paremmin? En tiedä.
Tämän tekstin perimmäinen tarkoitus oli ilmoittaa, että kyllä, täällä sitä vielä ollaan.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti